Olen kirjoittanut paljon sitä, kuinka voisi parantaa jaksamistaan (esim. tämä juttu syömisestä)  ja vaikuttaa mielialaansa (esim. viime kertainen kirjoitus kiitollisuudesta). Itsensä "virittämisen" kanssa on kuitenkin oltava tarkkana. Jos todellisen kuormituksen kuittaa positiivisuudella sen sijaan, että ottaisi aikaa palautumiselle, ollaan ennemmin tai myöhemmin ongelmissa.

Tiedän tämän, koska tapaan työssäni jatkuvasti ihmisiä, jotka mahdottoman kuormittavassa tilanteessa ovat sinnitelleet liian pitkään ja uupuneet.

Kuitenkin uupumuksen ympärillä leijuu sitkeitä, sisäistettyjä uskomuksia. Yksi niistä väittää, että uupumus kertoo heikkoudesta. Että kyllä vahvat jaksavat ja minunkin pitää jaksaa, tilanteesta riippumatta.

Usein uupumukseen on helppo suhtautua empaattisen ymmärtäväisesti, kunnes itse on se, joka uupuu. Olen kokenut tämän myös omassa elämässäni ja nyt haluan puhua uupumukseen liittyvästä stigmasta.

Sitkeys ja venyminen voivat altistaa uupumukselle

Kuuntelin joku aika sitten Leadcastin podcastin, jossa haastateltiin hyvinvointiyritys Hintsa Performancen toimitusjohtajaa Annastiina Hintsaa. Hintsa kertoo haastattelussa kokeneensa burnoutin 25-vuotiaana nuorena konsulttina. Lopullisena pysäytyksenä oli tapahtuma, jossa Hintsa pyörtyi taloyhtiönsä rappukäytävässä ja heräsi pää verisenä. Ensimmäinen ajatus: "miten mun työläppärille kävi?". Hintsa kuvaa uupumuksensa taustoja niin, että innostus ja merkityksellisyyden kokemus työssä saivat hänet ylikäyttämään vahvuuksiaan: sinnikkyyttä ja venymistä, "going the extra mile".

Tämä on asia minkä olen huomannut myös omassa työssäni: uupujat ovat yleensä työlleen valtavan omistautuneita, niitä kaikista tunnollisimpia ja uppoutuneimpia työntekijöitä. Nämä ovat upeita ominaisuuksia, kunhan niitä ei (Hintsan sanoin) ylikäytä. Resilienssi ja innostus työstä saavat menemään pidemmälle kuin voimavarat sallisivat. Omaa väsymystä ei välttämättä tunnisteta tai siihen ei reagoida – ennen kuin tulee totaalinen pysähdys.

Oma kokemukseni uupumuksen kanssa – taustaa

Uupumuksesta puhutaan yleensä burn-outtina, työuupumuksena, mutta uupumus on aina monen asian summa. Työ vaikuttaa vapaa-aikaan, ja vapaa-aika työhön.

Tämän koin itse uupuessani vuonna 2019. Edeltävä vuosi oli ollut kuormittava. Olin juuri valmistunut ja aloittelin työuraani uudessa kaupungissa. Minulla oli puolisoni tukena, mutta muuten sosiaaliset verkostot vielä melko vakiintumattomia. Tein kahta työtä 50-50 -jaolla, ja olin molemmista todella innoissani. Yksilövastaanotto työterveydessä ja valmennus Painonhallintatalossa tuntuivat molemmat äärimmäisen merkitykselliseltä työtä. Työ ei ollut vielä rutinoitunutta ja uutta asiaa valtavasti, mikä itsessään oli raskasta. Samaan aikaan yritin ottaa haltuun kahden eri työyhteisön käytäntöjä, tutustua työkavereihin ja löytää omaa tapaani tehdä työtä. Saman aikaisesti koin, että koska olin päässyt niin arvokkaisiin ja oman näköisiini töihin heti valmistumisen jälkeen, minun tuli näyttää olevani valintani arvoinen. Viikot jakautuivat kahtia ja aina piti tehdä mahdollisimman hyvin.

Tasapaino oli hutera, mutta olemassa. Kunnes tuli se viimeinen naula arkkuun. Minun tapauksessani hyvin konkreettisesti. Maailman rakkain isäni kuoli yllättäen aivoverenvuotoon loppuvuodesta 2018. Olin viikon poissa, mutta työhön palaaminen mahdollisimman nopeasti tuntui helpottavalta. Kuoleman kohtaaminen tuntui liian kipeältä, ja töissä sai keskittyä muuhun. Siirryin täysipäiväisesti Työterveys Helsingille ja uppouduin työhöni. Minulta toivottiin paljon, mutta tein vielä enemmän. Halusin tehdä työni erinomaisesti ja sainkin kiitosta niin asiakkailta kuin esimieheltäni. Halusin oppia uutta ja otin haasteita vastaan. Uuden oppiminen ja kokemus arvostuksesta toivat työhön entistä enemmän merkityksellisyyden kokemusta, ja auttoivat jaksamaan.

Viimein, heinäkuussa 2019 jäin muutaman viikon lomalle. Loma pakotti pysähtymään ja – niin kuin monesti käy – vasta kierrosten laskiessa huomasin, miten uupunut olinkaan. Loman jälkeen palasin sovitusti töihin, mutta toisen työviikon alkaessa huomasin, etten jaksanutkaan aamulla nousta sängystä. Kokemus oli melko kokonaisvaltainen: tuntui mahdottomalta, että jaksaisin laittautua, lähteä työpaikalle ja tavata asiakkaita. Ajattelin, mitä sanoisin kenelle tahansa muulle vastaavassa tilanteessa. Totesin, että vaikka jollain keinolla jaksaisin lähteä töihin, sinnittely oli vastoin kaikkea sitä, minkä tiesin oikeaksi.

Ilmoitin esimiehelle poissaolostani, mutta aika nopeasti tajusin, ettei muutama päivä riittäisi jaksamisen palautumiseen. Olin yhteydessä työterveyteen, missä lääkäri kirjoitti minulle parin viikon sairasloman ja lähetteen työterveyspsykologille. Samalla selvisi, että ferritiiniarvoni olivat liian matalalla ja verenpaineeni laahasi. Sain rautakuurin ja hain kaupasta salmiakkia. Tuntui hyvältä, että oli jotain konkreettista, mitä voisin tehdä edistääkseni toipumistani. Todellinen tausta oli kuitenkin jossain ihan muualla. Kävin työterveyssopimuksen mahdollistamat kolme kertaa työterveyspsykologilla ja jäsentelimme yhdessä tilannetta. Käyntien ja sairausloman seurauksena sain tilanteeseen riittävästi etäisyyttä, joka mahdollisti työtehtävien rajaamisen ja rauhoitti suhtautumista työhön.

Mitä uupumus opetti?

Oma kokemukseni opetti, kuinka vahva stigma uupumisen ympärillä edelleen on. 

Huomasin häpeäväni uupumustani, mutta vielä enemmän häpesin häpeämistäni. Minähän olin se, joka aivan sydämestäni vakuutin asiakkailleni ja läheisilleni, että uupumus on kehon luonnollinen reaktio, joka viestii, että nyt menee liian kovaa ja on tarve levätä. Nyt olin itse uupunut, mutta se ei tuntunutkaan yhtä hyväksyttävältä – minähän olin ammattilainen työuupumuksen hoidossa, miten minä voin olla uupunut? Tuntui siltä, että kyllähän minun pitäisi tietää paremmin. 

Häpeän tunteesta huolimatta kerroin tilanteestani avoimesti niin ystävilleni kuin kollegoilleni ja asiaan suhtauduttiin hyvin, totta kai. Näin jälkikäteen olen ajatellut, että eihän uupumukseni mitenkään yllättävää ollut – kenellekään muille kuin itselleni, jonka oli vaikea sallia itsessään "heikkoutta". Jälkikäteen olen ajatellut, että todellinen heikkous on ollut se, miten hanakasti olen levon tarpeen pyrkinyt kieltämään. Onneksi ymmärsin kuitenkin pysähtyä tuolloin sen sijaan, että olisin vielä sinnitellyt ettenpäin. Lopulta selvisin melko vähällä. Pitkälle kehittyessään uupumus ei hoidu viikkojen, vaan kuukausien sairaslomalla.

Kokemus oli arvokas monessakin mielessä. Ymmärsin, miten vaikeaa uupumuksen hyväksyminen on ennen kaikkea itselle. Toisaalta löysin näkökulmaa uupumukseen ja enemmän armollisuutta itseäni kohtaan. Opin tunnistamaan rajojani ja suojaamaan itseäni paremmin siltä, että tilanne etenisi jatkossa uupumukseen asti. En tiedä osaanko täysin vieläkään. Välillä meinaa mennä vähän liian lujaa, mutta ainakin nyt tiedän, mitä siitä voi seurata ja hyväksyn inhimillisyyteni paremmin. Hidastan mieluummin jo ennen kuin on pakko.

Elämä on jatkuvaa tasapainoilua palautumisen ja kuormituksen kanssa, mutta mitä paremmin itsensä tuntee ja alttiimpi on tilanteeseen reagoimaan, sitä todennäköisempää on saavuttaa niitä asioita, jotka itselle ovat tärkeitä. 

Ota minuun yhteyttä

Millaisia ajatuksia teksti sinussa herätti? Luen kaikki viestit ja vastaan niihin.
Halutessasi voit myös jättää palautteen nimettömänä jättämällä nimi- ja sähköpostikentät tyhjiksi. 

Uusimmat kirjoitukset