Olen hiljalleen palaillut töiden pariin. Vastaanottotyö saa vielä odottaa, kun totuttelen töiden tekoon tutkimuksen parissa.

Lyhyesti ilmaistuna teen lihavuustutkimusta. Tarkastelemme miten virtuaalivalmennusta ja kasvotusten tapahtuvia kohtaamisia yhdistävä hybridi-interventio vaikuttaa osallistujien terveyteen, mielen hyvinvointiin ja työkykyyn. Samalla tutkitaan, millaisia vaikutuksia interventiolla on tutkittavien painoon. Tutkittavat ovat lähtötilanteessa painoindeksiltään 30 ja 40 välissä eli riskiryhmässä monenlaisille terveyshaitoille.

Käytyäni läpi kymmeniä ja kymmeniä artikkeleita aihepiiristä "lihavuuden hoito" olen huomannut, miten samanlaista kaavaa artikkelit toistavat:
- Lihavuus on yleistynyt
- Lihavuus lisää riskiä sairauksiin x, t ja z
- Lihavuus lisää terveydenhuollon kustannuksia
- Lihavuuden hoitoon on löydettävä kustannustehokkaita ratkaisuja.

Kun olin ollut tässä tutkimusten kaninkolossa hyvän tovin, Helsingin sanomat julkaisi kirjoituksen, joka käsitteli lihavuuspandemiaa. Artikkeli eteni tutun kaavan mukaisesti ja siihen oli valittu kuvista stigmatisoivimmat: kuvia päättömistä ihmisistä, joiden paitojen napit olivat pingahtamaisillaan irti, niin kuin päättömiltä raukoilta olisi ylipainon myötä kadonnut myös kyky pukeutua sopivan kokoisiin vaatteisiin.

Aina kun puhutaan lihavuudesta ongelmana, puhutaan lihavista ihmisistä ongelmana

Reaktiona Hesarin artikkeliin Syömishäiriöliitto postasi instagramiin muistutuksen: "Aina kun puhutaan lihavuudesta ongelmana, puhutaan lihavista ihmisistä ongelmana. Aina kun puhutaan lihavuuden pandemiasta, vahvistetaan lihavuuden stigmaa. Lihavuuden yleisyyden kauhistelu ei edistä kenenkään terveyttä – päinvastoin."

Heeeetkinen. Sitähän niissä tutkimuksissakin tehdään. Sitähän minäkin olen tekemässä.

Tutkimuksen tarkoitus on kehittää laadukkaita menetelmiä, jotta ihmiset eivät päätyisi maksamaan isoja rahoja epäeettisestä "hoidosta", joka tekee terveydelle enemmän haittaa kuin hyötyä (lue: nopeita painonpudotuksia ilman mitään keinoja pysyvän painonhallinnan tueksi). Terveydenhuollossa päädytään toistuvasti tilanteeseen, jossa ihminen haluaisi muuttaa elintapojaan ja voida paremmin, mutta ei ole tarjolla oikein mitään tukea.

Ja tuntuu, että jotta yhteiskunnallisella tasolla asia otettaisiin vakavasti, sen vakavuutta täytyy perustella keinolla, jonka paatuneimmatkin päättäjät ymmärtävät: rahalla. Eli päädytään taas lähtöpisteeseen, puhumaan lihavuuden riskeistä ja kustannuksista. Jos tutkimuspapereissa toistelee niitä ainaisia stigmatisoivia ajatuksenjuoksuja, eikö se nimenomaan vie poispäin tavoitteesta eli hyvinvoinnin edistämisestä?

Jos tutkimuspapereissa toistelee niitä ainaisia stigmatisoivia ajatuksenjuoksuja, eikö se nimenomaan vie poispäin tavoitteesta?

Ja eikö niin, että vaikka asiasta on puhuttu, puhuttu ja puhuttu ja edellä kuvailtu käsikirjoitus lihavuuden ongelmallisuudesta on jo kaikkien tiedossa, terveyden edistämiseksi tehdään aivan liian vähän. Osa syy tälle tuntuu olevan se, että lihavuutta ei pidetä yhteiskunnallisena ongelmana, vaan yksilön ongelmana. Edelleen valitettavan usein ajatellaan, että ihmisen pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja toimia toisin. Valitettavasti asia ei ole niin yksinkertainen. Kaksostutkimuksissa saatujen aineistojen perusteella tiedetään, että kehon koon määrittävät suurimmaksi osaksi geenit, joskin ympäristö huomattavasti vaikuttaa painonkehitykseen. Toisaalta hoikkuuden ihannointi on johtanut siihen, että hoikkaa kehoa yritetään tavoitella keinolla millä hyvänsä – usein johtaen vääristyneeseen syömiskäyttäytymiseen ja kehonkuvan ongelmiin.

Lihavuudesta yleisesti käytetty ongelmakeskeinen retoriikka on johtanut siihen, että stigma on vahvistunut, mikä on vienyt entistä kauemmaksi terveyttä edistävistä toimintatavoista. (Kirjoitin aiemmin lihavuuden stigmasta tänne.)

Mutta miten tuoda asiaa riittävällä vakavuudella esille niin, että oikeita tahoja vastuutetaan – päättäjiä, ei yksilöitä? 

Mitä enemmän olen lukenut lihavuudesta ja painostigmasta, sitä enemmän minulle on avautunut, miten haitallinen painokeskeinen ajattelutapa on. Se maailmankuva, jossa tuijotetaan painoa ja syyllistetään painoindeksin mukaan ylipainoista olisi joutanut jäädä 90-luvulle. Painon tuijottaminen ole hyödyllistä terveellisten elintapojen edistämiseksi. Painoindeksin mukaan ylipainoisen ihmisen ottaminen tikunnokkaan ei lisää todennäköisyyttä sille, että tämä eläisi "terveellisemmin". Päinvastoin tällainen painokeskeisyyden promoaminen voi vahvistaa niin sisäistettyä kuin ulkopuolelta tulevaa painostigmaa, jonka haittavaikutuksista on kiistatonta tutkimusnäyttöä.

Tavoitehan on vähentää terveysriskejä, ei lihavuutta

Terveyttä edistävien elintapojen toteuttaminen on erinomainen tavoite, mutta siinäkin fokuksen tulisi olla yhteiskunnallisten muutosten edistämisessä sen sijaan, että pelkästään vastuutetaan yksilöä. Ja yksilötason asioista todettakoon, että terveyttä edistävien tottumusten harjoittelu ja ylläpito ovat hyödyllisiä kaikille – ei vain tietyn painoisille ihmisille.

Miten tätä saa parhaiten edistettyä ei ole itselleni vielä täysin selvää. Ainakin nyt keskityn väitöskirjan avulla vahvistamaan painoneutraalia hyvinvointiajatusta tutkimuskentällä. Siellä ei nimittäin tunnu olevan mitenkään itsestäänselvää, että näinkin voi ajatella... 

Että tavoitehan on vähentää terveysriskejä, ei lihavuutta.

Ajatuksia herättävää lisälukemista

Logel, C., Stinson, D. A., & Brochu, P. M. (2015). Weight loss is not the answer: A well‐being solution to the "obesity problem". Social and Personality Psychology Compass, 9(12), 678-695.
Rothblum, E. D. (2018). Slim chance for permanent weight loss. Archives of Scientific Psychology, 6(1), 63.

Yllä oleva kuva mallisuoritus siitä, miten tutkimusta voi tehdä koko perheen yhteistyönä. 

Ota yhteyttä

Millaisia ajatuksia teksti sinussa herätti? Luen kaikki viestit ja vastaan niihin. (Jos et toivo vastausta, voit jättää sähköpostikentän tyhjäksi!)