Saako psykologi olla ihminen?

21.11.2021

Silloin, kun aloin julkaisemaan blogia, mietin paljon sitä, mitä tänne voi kirjoittaa. Missä menee raja henkilökohtaisen ja ammatillisen välillä? Inhimillisyys on psykologin työssä välttämätön voimavara, mutta missä määrin psykologi voi tuoda inhimillisiä kokemuksiaan esille ilman, että se tuntuu kiusalliselta tai jopa haittaa työtä.

Miksi kirjoitan henkilökohtaisia kokemuksiani, jos se tuntuu kiusalliselta?

Minulle tuntui alusta asti luontaiselta liittää ammatillisiin kirjoituksiin myös henkilökohtaisia kokemuksia. Taustalla oli oikeastaan kaksi syytä. Ensinnäkin, olen itse huono lukemaan kovin asiapitoisia blogitekstejä. Vaikka ne olisivat kuinka ammattitaitoisesti ja taidokkaasti kirjoitettu, minusta tuntuu työläältä alkaa vapaa-ajalla kahlaamaan läpi puhtaan asiapitoista tekstiä.

Sen sijaan minua vetää puoleensa kokemuksellisuus: tekstit, jossa kirjoittaja pohtii jotain oman elämänsä ilmiötä (ja mahdollisesti sen liittymäkohtia yleisiin käsityksiin tai tietoon). Rakastan päästä tekstien kautta ihmisten pään sisään, sen takia varmaan luen paljon myös autofiktiota ja puhdasta fiktiota – vaikka hahmot olisivat keksittyjä, on mielenkiintoista nähdä maailmaa heidän silmillään. Ajattelin, että haluan kirjoittaa tekstejä, jota ihmiset oikeasti jaksaisivat lukea, joten päätin vapauttaa itseni tiukasta asiakeskeisyydestä.

Toinen syy henkilökohtaisten kokemusten jakamiselle oli itsekkäämpi: kirjoittaminen auttaa minua pohtimaan omia ajatuksiani, käsittelemään kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Vaikka rakastan sitä, miten asiatekstien avulla pääsee syventymään johonkin teemaan ja ottamaan selvää sellaisistakin asioista, jotka eivät ole entuudestaan niin tuttuja tai vaativat päivitystä, se tuntuu jotenkin työläältä ajatuksenvirtamaiseen pohdintaan verrattuna.

Mikä mietityttää ja mitä olen havainnut?

Vaikka hahmotin jo jossain määrin oman tulokulmani kirjoittamiseen: inhimillisten, pitkälti omakohtaisten kokemusten liittäminen tieteelliseen tietoon ja "asia-asiaan", tuntui henkilökohtaisuus kiusalliselta. Mietin, onko asiantuntijuudellani mitään uskottavuutta, jos kerron näin paljon itsestäni ja mitä, jos joku asiakkaani "saa tietää liikaa" ja vuorovaikutussuhteemme kärsii. Entä mitä jos joku luulee, että vastaanottonikin ovat sellaisia, että "ylijaan" omaa elämääni, enkä ole läsnä asiakkaan tarpeille.

Todellisuudessa tämä huoli ei ole realisoitunut, tässä vaiheessa varmasti pitkälti siitä syystä, että blogini on sen verran pienen piirin tiedossa, eikä sinne päädy sattumalta. Uutiset yksityiselämästäni eivät tule nykyisille tai potentiaalisille asiakkaille vastaan kadulla, ja täten he voivat itse määrittää haluavatko tietää.

Parissa asiakastapauksessa olen sen sijaan kokenut nettisivujeni ja blogini olemassa oloni hyödylliseksi, kun ihminen on päätynyt vastaanotolleni nimenomaan sivujeni kautta. Yhteistyösuhteen rakentaminen tuntui tuolloin todella helpolta ja luontaiselta, kun hän tiesi minusta ja työskentelyotteestani jo jotain.

Toisaalta, en tiedä kuinka monta ihmistä on jättänyt tulematta vastaanotolleni sen takia, että on googlannut minut ja löytänyt nettisivuni. Toisaalta koen tämänkin positiivisena: kaikkien ote ei sovi kaikille ja hän on todennäköisesti säästynyt tuolloin turhalta käynniltä.

Entäs yksilövastaanotoilla avautuminen?

Juttelin taannoin erään ystäväni kokemuksista työterveyspsykologin vastaanotolla. Hän kertoi kokeneensa kiusallisena, kun psykologi olikin tapaamisen lopussa alkanut kertoa omista lomasuunnitelmistaan.

Kokemus kuvasi hyvin sitä, miten herkkänä vuorovaikutustilanteissa saa olla asiakkaan tarpeiden ja rajojen suhteen suhteen. Itse en ole koskaan kysymättä alkanut avaamaan lomasuunnitelmiani, mutta sen sijaan olen yksittäisissä kohtaamisissa kertonut jostakin henkilökohtaisesta yhtymäkohdasta käsiteltävään teemaan. Eniten tämä on ollut tapetilla läheiseen kuolemaan liittyvissä teemoissa. Jos esimerkiksi puhuttaessa menetykseen mahdollisesti liittyvistä tunnereaktioista tulee ilmeiseksi, että tiedän asiasta muutenkin kuin teoriatasolla, saatan mainita menettäneeni isäni. Tällöin on äärimmäisen tärkeää huomioida se, että kokemus jaetaan nimenomaan validaationa asiakkaan kokemukselle – ei niin, että fokus siirtyy pois asiakkaasta.

Vieläkään en välttämättä linkkaisi (ainakaan kaikista) henkilökohtaisimpia juttuja jollekin asiakkaalle luettavaksi – ainakaan ilman varoitusta ja selkeää linkitystä asiakkaan omaan tilanteeseen.

Henkilökohtaisten kokemusten jakaminen luentokontekstissa

Luennoilla tyylini on yksilövastaanottotyyliin melko asiakeskeinen, mutta saatan tuoda esille henkilökohtaisia kokemuksia, jos koen asian välittämisen kannalta olevan hyötyä siitä. Esimerkiksi työuupumukseen liittyy usein häpeää ja huonommuuden kokemusta, joten olen usein tässä yhteydessä tuonut esille, että olen itsekin kärsinyt työuupumuksesta ja tiedän miten vaikeaa asian myöntäminen on itselleen ja muille, mutta miten välttämätöntä se samalla on. Olen myös tunnesyömisestä puhuessani kertonut aluksi omakohtaisen esimerkin tunnesyömisen noidankehästä – ja siitä miten ilmiön ymmärtäminen auttoi minua katkaisemaan kierteen (tästä en olekaan blogissa kirjoittanut; ehkä aiheesta joku kerta lisää...).

Omakohtaisten kokemusten liittäminen luentoon on tuntunut hyödylliseltä ja tuonut paljon positiivista palautetta, mutta tuntuu myös haastavalta, koska tilannetta on paljon vaikeampi lukea kuin yksilövastaanotolla. Joku voi kokea asiantuntijan inhimillisen jakamisen kiusallisena – uskoisin kuitenkin kokemusteni perusteella, että suurin osa kuulijoita ei.

Itse rakastan kuulla henkilökohtaisia tarinoita myös luentokontekstissa. Paras esimerkki tästä lienee Esa Saarinen, jonka luennot rakentuvat täysin hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa perustuvien tarinoiden varaan. Kuten eräs kaverini sanoi: Saarinen on oivalluttamisen mestari ja hänen luentonsa erinomainen esimerkki siitä, miten toiminnan muutoksen kannalta parhaaseen lopputulokseen voi päästä ilman teorian hieromista naamaan, omien oivallusten kautta. (Jos et ole ikinä kuunnellut Saarisen luentoja, suosittelen lämpimästä esimerkiksi Filosofia ja systeemiajattelu -luentosarjaa, joka löytyy ilmaiseksi esim. Spotifysta. Itse en ole vielä sillä tasolla, että voisin jättää teoriataustan mainitsematta ja antaa tarinoiden puhua puolestaan, mutta ehkä vielä joskus minustakin tulee oman elämäni E. Saarinen. Toistaiseksi tyydyn maustamaan teoriaa kokemuksellisuudella.

Lopuksi

Henkilökohtaisten kokemusten psykologin työn eri konteksteissa on herättänyt minussa paljon pohdintaa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyödyllistä ja mikä haitallista. Koen, että tässäkin asiassa erityisen tärkeää asiassa on kyky lukea tilannetta: selkeästi omat rajansa pitävälle asiakkaalle ei kannata alkaa avautumaan henkilökohtaisuuksista, ja joka tapauksessa on tärkeää varmistaa fokuksen pysyminen asiakkaassa. En ole toistaiseksi kohdannut mitään muuta kuin myönteistä suhtautumista henkilökohtaisten kokemusteni jakamisesta ja ajattelen, että inhimillisyyden lähellä ja myös se ääneen sanomisella on ehdottomasti tilaa myös psykologiassa.

Olisi mukava kuulla teidän ajatuksianne aiheesta! Saako psykologi näyttää inhimillisyytensä ja missä menee raja?

t. Sini

P.s. Jos haluat muistutteen uusista kirjoituksista, liitythän sähköpostilistalle. Myös Instagram-tiliäni voi tulla seurailemaan, sinne päivitän satunnaisia hetkiä työstä, arjesta ja hyvinvoinnista.