Vaeltaminen on ollut jo pitkään elämässäni mukana. Viime vuosien ajan olen pääsääntöisesti suunnannut Lappiin siinä, missä joku toinen olisi varannut lennot ulkomaille. Moni asia on reissuilla muuttunut: kesto (2-9 päivää), seura (vanhemmat, ystäviä, entisiä heiloja; nykyistä en ole saanut vielä innostettua), etenemistapa (yleensä jalan, kerran suksilla) ja paikka (tosin nopean laskutoimituksen mukaan yli 60% on sijoittunut Urho Kekkosen Kansallispuiston maisemiin).

Viime viikolla olin ystäväni Jennin kanssa vaeltamassa Hetta-Pallaksen upeissa maastoissa, mistä myös jutun kuvat on napattu. Reissu ei olisi voinut olla parempi irtiotto. Vaikka viimeinen lomapätkäni oli vain puolitoista viikkoa pitkä, minusta tuntui neljän päivän vaelluksen jälkeen, että kaikki ei-välttämätön oli pyyhkiytynyt mielestäni pois. Tv-sarjojen tai asiakkaiden nimet – ei mitään muistikuvaa istuessani junassa Rovaniemeltä Helsinkiin.

Vaellusreissu toimi jälleen kerran muistutuksena siitä, miten elämääni haluan oikein elää ja mikäs tässä kaikessa olikaan pointtina. Muutamia oivalluksiani haluan jakaa teidän kanssanne.

1. Perusasioiden äärelle pysähtyminen kannattaa

Metsässä varustukset on karsittu minimiin ja elämä pelkistynyt välttämättömyyksiin. Syödään, ollaan, liikutaan ja nukutaan. Miten vapauttavaa! Ei hiusten pesemistä, vaatekokonaisuuksien miettimistä tai muuta ilmanaikaista arpomista.

Samalla lailla työssä kannattaa pysähtyä perustehtävän äärelle. Mitkä asiat sen toteutumiseksi ovat tärkeimpiä? Keskity siihen, loppu on ekstraa.

2. Kiireettömyys ja rauhallinen, häiriötön ympäristö mahdollistavat luovaa ajattelua

Olen juuri lukemassa Miki Liukkosen romaania Hiljaisuuden mestari. Siinä eräs hahmoista linjaa, että lapset ovat luovia vain ja ainoastaan, koska heillä on liikaa aikaa. Ehkä ei ihan näinkään, mutta uskon, että tässä on totuuden siemen. Vaeltaessa on paljon aikaa vain olla, ja ärsykkeettömässä ympäristössä ajatusten on helppo antaa tulla ja mennä ja yhdistyä toisiinsa. Tämä mahdollistaa sen, että lopputuloksena voi syntyä yllättäviäkin oivalluksia. Paitsi, että haluan tällä promota vaeltamista, myös sitä, että arkeen kannattaa järjestää myös tyhjää tilaa. Se ei ole pelkästään hyvinvoinnin kannalta keskeistä, vaan mahdollistaa myös luovaa, innovatiivista ajattelua.

3. Aina ei tarvitse olla saatavilla ja se on ihan ok

Yhtenä päivänä unohdin puhelimeni työpaikalle ja huomasin asian vasta siinä vaiheessa, ettei ollut enää järkeä lähteä sitä hakemaan. Pitkin iltaa mietin, mitähän kaikkea puhelimeen on ilmestynyt, kukahan minua on illan aikana kaivannut ja miten reagoinut, etten olekaan vastannut. Seuraavana aamuna totesin, ettei puhelimeen ollut ilmestynyt yhtäkään viestiä... Kokemus kuvaa hyvin sitä, miten helposti tavallisessa arjessa kokee pientä ahdistusta, jos ei ole jatkuvasti saatavilla.

Asetelma kääntyy ympäri vaelluksilla, kun matkapuhelinkenttää ja yhteyttä ulkomaailmaan ei useimmissa paikoissa yksinkertaisesti ole. Eipä tarvitse miettiä, mitä puhelimella tapahtuu, kun ei ole mahdollisuutta tarkistaa sitä. Se on aivan uskomattoman vapauttavaa. Samaa kokemusta toivoisi enemmän myös muuhun arkeen: puhelin ja läppäri kiinni ja täysi keskittyminen muuhun olemiseen.

4. Taukoja kannattaa pitää usein ja ennen kuin on ihan pakko

Aina muistutellaan, että tauotathan työpäivää. Vaelluspäivinä "työ" on taivaltaa rinkka selässä vaihtelevissa maastoissa ja fyysisen kuormituksen takia tauotus on välttämätöntä. Tauot myös kannattaa pitää hyvissä ajoin niin, ettei olo ole vielä totaalisen uuvahtanut; silloin lyhyempikin tauko riittää palauttamaan.

Sama pätee myös arkeen: jos ei halua raahautua päiviensä läpi hapan ilme naamalla ja olla päivien jälkeen niin uuvuksissa, että koko vapaa-aika menee sohvalla maatessa, kannattaa vakavasti harkita tauottavansa päiviä. Silloinkin, kun ei tunnu siltä, että on ihan pakko.

5. Hyvät eväät ovat jaksamisen perusta

Vaelluksilla päivät rytmittyvät syömisten mukaan. Päivä alkaa aamupuurolla, jatkuu välipalalla, lounaalla, toisella välipalalla, päivällisellä ja ehkä vielä iltapalalla. Okei no, tämä ei eroa ruokarytmin osalta paljolti normaalista arjestani, mutta vaeltaessa ruoan merkitys korostuu. Matkaa ei yksinkertaisesti jaksa taittaa, jos ei ole syönyt kunnolla. Arjessa energiankulutus on yleensä vaelluspäiviä pienempi, mutta monipuolisen ruoan vaikutus jaksamiseen yhtä lailla olennaista. Tiedetään esimerkiksi, että monipuolinen, säännöllinen syöminen auttaa ylläpitämään hyvää vireystilaa ja laadukasta ajattelua. Toivoisin, että ruoan merkitystä jaksamisen turvaajana muistettaisiin korostaa enemmänkin.

6. Sitä pystyy kaikenlaiseen, vaikka se tuntuisi kuinka epätodennäköiseltä

Muutama vuosi sitten olimme isäni kanssa hiihtovaelluksella. En ollut koko talvena hiihtänyt tai oikeastaan muutenkaan harrastanut pitkän matkan liikuntaa, mutta reissun lähestyessäkään en ollut kovin huolissani. Tiesin, että peruskuntoni oli kohtalaisen hyvä ja sitä paitsi, vaellusseuranani oli 70-vuotias isäni. Ensimmäisenä päivänä se iski: hiihtäminen mäkisessä maastossa, ahkio perässä, ilman latupohjaa on aivan helvetin rankkaa. Isälläni ei tosin näyttänyt olevan minkäänlaisia ongelmia, eikä omaa epätoivoa helpottanut iskän tarinat siitä, miten hän oli nuorempana hiihdellyt vaelluksillaan moninkertaisia päivämatkoja, koska "kyllä nuorena jaksaa"... Vaelluksemme oli määrä kestää viikon – ja niin se kestikin. Reissun kuluessa alun epätoivo vaihtui hiljaiseen hyväksyntään. Kyllä, tämä on rankkaa. Kyllä, jaksan siitä huolimatta.

Huomaan saman kuvion toistuvan muussakin elämässä: vaikeissa työtilanteissa, asunnon remppaamisessa, you name it. Suoriutuminen voi vaikuttaa alussa aivan epätoivoiselta, mutta se ei välttämättä kerro todellisuudesta mitään. Mieli nyt höpöttelee kaikennäköistä, eikä meidän ihan aina tarvitse kuunnella sen höpöttelyjä. Sivuan aihetta myös edellisessä kirjoituksessani.

7. Rajojensa tunteminen on tärkeää ja suunnitelmia voi aina muuttaa

Haluan heti esittää disclaimerin edelliskohtaan. Vaikka mieli tuottaa meille jatkuvasti kaikenlaista "en jaksa, en pysty, tästä ei tule mitään" -tyyppistä materiaalia, eikä kaikkea kannata uskoa, niin omien todellisten voimavarojen muistaminen on tärkeää. Jos huomaa, että henkiset tai fyysiset rajat ovat vaarassa ylittyä, suunnitelmia voi ja pitää muuttaa.

Niin myös me teimme äsken kuvailemallani hiihtovaelluksella. Ensimmäisten päivien jälkeen akillesjänteeni nimittäin kipeytyi. Ei pahasti, mutta tiesin sen aiheuttavan ongelmia, mikäli rasitus jatkuisi yhtä kovana. Siispä muutimme suunnitelmaa ja otimme väliin pari kevyempää päivää. Akillesjänne toipui, eikä tuottanut enää ongelmia loppureissulla. Kroppa pysyi kunnossa ja mielelle teki hyvää todeta, että tosiaan: jos etukäteen tehty suunnitelma tuntuu huonolta, on ihan ok muuttaa suunnitelmaa.

Tämän toivoisi muistavan silloinkin, kun on suunnitellut viikkoon vähän liikaa tekemistä ja toteaa maanantaina, että olo on itse asiassa aika nuupahtanut jo valmiiksi.

8. Vertailu ei kannata, koska kaikkien tavoitteet ovat erilaiset

Vaelluksilla tapaa kaikennäköistä porukkaa. On ihmisiä, jotka haluavat nähdä mahdollisimman monta paikkaa ja kulkea mahdollisimman monta kilometriä. On ihmisiä, jotka haluavat kulkea muutaman kilometrin, pystyttää teltan ja keskittyä nauttimaan luonnosta ilman minkäänlaista suunnitelmaa siitä, minne matka vie seuraavana päivänä. On kaikkea tältä väliltä. Kukin pyrkii saavuttamaan jotain erilaista. Miksi siis vertailla vaeltajaa kuljettujen kilometrien perusteella, jos tavoitteena ei ole taittaa maksimimatkaa?

Sama pätee muuhunkin elämään: milloin vertailusta on seurannut mitään hyvää? Niin kuin Mark Twain sanoi: "Comparison is the death of joy."

9. Jos aina priorisoi tehokkuutta, moni arvokas kokemus voi jäädä välistä

Jos joku on vaeltanut Hetta-Pallas -reitin, tietää, että Hannukurussa on aivan ihana sauna pienen kirkasvetisen lammen rannalla. Olimme haaveilleet saunasta etukäteen, mutta päättäneet muuttaa suunnitelmaa niin, ettemme jäisikään yöksi Hannukuruun, vaan jatkaisimme yöksi matkaa seuraavalle tuvalle. Pysähdys saunalle oli siis keskellä päivää. Tämä sai meidät spekuloimaan: pitäisikö sittenkin skipata koko sauna. Aika paljon aikaa menee ennen kuin sauna lämpiää ja olemme kylpeneet, vaihtaneet vaatteet... Ja jaksaakohan matkaa jatkaa enää sen jälkeen, kun on ensin maannut saunassa.

Pohdinnan jälkeen totesimme kuitenkin, että eihän meillä mikään kiire ole ja jos emme jaksa enää jatkaa matkaa, niin mitä sitten? Voimme pystyttää teltan tännekin. Niinpä saunamestari Jenni lämmitti meille aivan ihanat löylyt, minä kärräilin vettä lämmitettäväksi. Saunoimme ja uimme vaikka kuinka pitkään. Paras yksittäinen kokemus koko reissulta! Ja olo oli niin virkistynyt, että oli taas kiva heittää rinkka selkään ja jatkaa vielä viimeiset kilometrit ennen yöpaikkaa.

Tehokkuuden priorisoiminen on hyödyllistä joissain tilanteissa, mutta sen kanssa kannattaa olla varovainen. Jos tahtia ei välillä ymmärrä hidastaa ja tehokkuusajattelusta luopua, jää aika moni ihana kokemus saamatta.

10. Slow and steady wins the race

Haluan alkuun korostaa, että en tosiaankaan pidä vaeltamista kilpailuna ja jokaisen etenemistapa on erilainen (kts. kohta 8). Edellisellä vaellusreissullamme kuitenkin ilmentyi niin hauskasti sanonta slow and steady wins the race (joka näköjään suomennetaan: "kilpikonna voittaa jäniksen"), että en malta olla ottamatta sitä mukaan. Olimme yhtenä päivänä (itse asiassa juuri sieltä Hannukurulta) lähdössä samaan aikaan hyvin malttamattoman oloisen, yksin vaeltavan herrasmiehen kanssa, joka sinkaisi meistä ohi ensimmäisessä ylämäessä. Me Jennin kanssa taivalsimme ympärillemme katsellen sellaista tappavan tasaista vauhtia, joka oli niin rentoa, ettei tupien välillä oikeastaan tarvinnut pitää kummoisia taukoja. Etenimme kuitenkin ihan hyvää tahtia ja jossain vaiheessa huomasimme, että näkökentässä on se samainen mies, joka oli alussa ohittanut meidät. Hänen tyylinsä oli erilainen: hän käveli kovaa ja pysähteli vähän väliä. Omalla tasaisella tahdillamme olimmekin aika nopeasti hänen kohdallaan ja jossain kohtaa menimme ohi. Jatkoimme matkaa ja saavuimme määränpäähämme hyvissä ajoin ennen miestä.

Luonnostani olen sanonnan jänis: sinkoan liikkeelle, mutta harhaannun tai väsähdän pian. Sinkoan taas ja sama toistuu. Tietoisesti olen yrittänyt opetella kilpikonnamaisempaa lähestymistapaa elämään: etenemään omaa tahtiani ja pitäytymään suunnassa. Vaelluksella ollut tilanne konkretisoi minulle itselleni sen, että se selkeästi on hyvä lähestymistapa. Kaikessa elämässä.

Kuvat: maailman paras ja hauskin Jenni Puustinen

EDIT: Tekstiin korjattu Miki Liukkosen nimi. Tällaisia "what the hell was I thinking?" hetkiä, kun oot kuitenkin tuijotellut sitä kirjaa aika paljon ja sit tekstiin ilmestyy Miki Koivisto... 

Ota minuun yhteyttä

Millaisia ajatuksia teksti herätti? Luen kaikki viestit ja vastaan niihin!